R. Susikoski aloitti syksyllä 2006 tietotekniikan opinnot, mutta ei kokenut alaa omakseen. Tänä syksynä hän aloitti opiskelut oikeustieteellisessä. Lue alta hänen mielenkiintoisesta tarinastaan kohti yliopisto-opintoja. Jatkossa hän kertoo kuukausittain oikeustieteen opinnoistaan.
Monelle oikeustieteilijälle ura lakimiehenä tuntuu olleen itsestäänselvyys jo peruskoulusta, tai viimeistään lukiosta. Mukaan mahtuu toki myös todellisia senioreita. Itse en lukioon astuessa tiennyt mitä minusta tulee isona, mutta lukiossa opin hahmottamaan omat vahvuuteni ja heikkouteni ja niiden perusteella suuntaisin ammattikorkeakouluun opiskelemaan tietotekniikkaa. Perusteluina oli pitkän linjan kiinnostus tietotekniikkaa kohtaan ja TKK:n päätin unohtaa syystä että menestykseni lukion matematiikassa ei ollut kummoinen.
Viimein, kahden välivuoden jälkeen muutin Helsinkiin 2006 ja aloitin tietotekniikan opiskelun Helsingin ammattikorkeakoulu Stadiassa. Menestykseni oli keskitasoa, vaikka motivaatiota saikin hakea milloin mistäkin. Matematiikka ei muodostunut ongelmaksi, sillä ensimmäisenä vuotena opettajamme oli aivan huippu ja sain kokeista täysiä pisteitä. Toisen vuoden syksynä jaksaminen oli vähissä, matematiikan opettaja vaihtui ja asiat alkoivat kasaantumaan. Jotenkuten sinnittelin syksyn kuitenkin pakettiin ja joululoman jälkeen ajattelin ottaa itseä niskasta kiinni ja tsempata kunnolla. Tammikuun jaksoin mennä kahdeksaksi kouluun, tehdä kotitehtäviä ja painia siniaaltojen kanssa, kunnes tajusin ettei tietotekniikka ole minua varten.
Oli pysähdyttävä hetkeksi miettimään vaihtoehtoja ja opetustarjontaa hieman laajemmalla skaalalla. Olin saanut edellisen vuoden aikana painia erilaisten korvausten ja sitä myötä pykälien kanssa ja luultavasti sitä kautta tulin ohimennen ajatelleeksi oikista. Kun rupesin tarkemmin pohtimaan oikista vaihtoehtona ja tutustumaan vanhoihin pääsykokeisiin, mielenkiintoni heräsi. Valintakoekirjat 2008 ilmestyivät huhtikuun alussa ja siitä lähtien tein 3-4 päivää viikossa töitä ja luin kolme päivää viikossa kahdeksan tuntia päivässä. Sain kuitenkin hyvän kesätyötarjouksen ja aloitin täysipäiväisen työn toukokuun alusta, jonka jälkeen lukeminen jäi iltaan ja vähemmälle. Yhteensä luin kirjat kaksi kertaa kannesta kanteen, jonka lisäksi kertailin hieman. Muistiinpanoja tein toisella lukukerralla, alleviivauksia en juuri lainkaan.
Itse valintakokeessa koin onnistumisen hetkiä ja mielestäni se meni hyvin. Pettymys oli karvas, kun ei sitä nimeä listassa näkynyt. Odottelin vielä muutaman päivän, josko kirje kuitenkin postiluukusta kolahtaisi, mutta päivä päivältä toivo hiipui. Viimein myönsin tappioni ja soitin kansliaan, josta pyysin omien tehtäväpaperieni kopiot kotiin. Kun paperit viimein saapuivat, laskin että olin saanut 14 pistettä. Pettymys syveni entisestään, sillä vuoden 2008 valintakokeiden koepistekiintiön raja, 44 pistettä, oli jäänyt melko kauas.
Pääsykoekirjojen lukeminen kuitenkin vahvisti tunnetta siitä, että olin viimein löytänyt alan, jonka opiskeluun motivaationi riittää. Olin varma että tämä on minun juttuni. Kesän 2008 aikana suunnitelma ensi kevääksi alkoi pikkuhiljaa muotoutua. Olin jo aiemmin kuullut että valmennuskurssi on lähes ainut tapa päästä tiedekuntaan, mutta itsevarmana olin kuvitellut mahtuvani marginaaliseen kahden prosentin joukkoon, jotka pystyvät suoriutumaan valintakokeesta ilman kurssia. Nyt olin kuitenkin kohdannut tosiasiat ja päätin että menen kurssille. En halunnut jättää enää mitään sattuman varaan. Helsingin oikeustieteellisen tiedekunnan ainejärjestön Pykälä Ry:n järjestämiä valmennuskursseja oli kehuttu kauttaaltaan sekä edullisimmiksi että laadukkaimmiksi. Se oli siis minunkin tieni.
