Olen Marissa, 22-vuotias kirjallisuuden opiskelija. Kerron kirjallisuuden opiskeluun liittyvistä asioista n. kerran kuussa, joskus useamminkin. Enemmän arkisempia opiskelukokemuksia ja yksityiselämää voi seurata blogissani osoitteessa: http://cafepourlesidiots.org/.
Työ-, ruoka- ja yöpöydällä odottaa sikin sokin 20 luettavaa kaunokirjaa, joista kolme on ohuita runoteoksia, viisi klassikkodraamaa ja loput kuusisataasivuisia romaaneja, joissa on jokaisessa omat kirjallisuushistorialliset erikoisuutensa. Pienryhmäharjoituskurssit on käyty jo ensimmäisen vuoden aikana ja edessä häämöttää enää muutamia epäsäännöllisesti järjestettäviä vapaaehtoisia luentokursseja. Suurin osa jäljelle jäävistä suoritettavista opinnoista ovat tentittäviä kirjapaketteja ja proseminaariin tuntuu olevan vielä vuosia. Kanssakäymiset opiskelutovereiden kanssa jäivät sinne minne kurssitkin ja lehtoreja näkee vain vastaanotoilla, jos niihin jaksaa raahautua. Kuulostaako pelottavalta, ahdistavalta tai kenties yksinäiseltä?
Kirjallisuuden opiskelijan yliopistoarki ei ole sitä sosiaalikeskeisintä mahdollista, sillä pienryhmäkursseja on vähän ja suurin osa opetuksesta keskittyy essee- ja tenttisuorituksiin niin, että pidemmällä opinnoissa yliopistolla tulee käytyä harvemmin kuin opiskeluiden alkuvaiheessa. Yliopistollisen yksinäisyyden välttämiseen on kuitenkin olemassa muutama kätevä vinkki, jotka auttavat etenkin fukseja löytämään oman sosiaalisen paikkansa yliopistolta opintojen alkukiireistä huolimatta.
Ensimmäiseksi opiskelijan kannattaa kiinnittää huomiota ainejärjestönsä toimintaan, mikä on sitäkin tärkeämpää oppilaille, jotka tulevat yliopistokaupungin ulkopuolelta. Siinä missä yliopiston kontaktiopetus häviää vuosien kuluessa etätyöksi, ainejärjestön toiminta jatkuu juuri niin aktiivisena kuin oppilaat itse haluavat. Tämä pitäisi ottaa huomioon etenkin fuksivuonna, sillä myöhemmin järjestöporukkaan voi olla jo vaikeampi sopeutua, kun ystäväpiirit ovat jo muodostuneet ja itse on jäänyt kaiken ulkopuolelle, (nimim. ?kokemusta löytyy?).
Ei myös pidä unohtaa sivuaineita. Sivuaineet ovat iso osa yliopistossa suoritettavista opinnoista ja voi olla, että jos ainejärjestötoiminta ei kiinnosta, löytyvät ne mukavimmat kaverit lähiopetukseen keskittyvän sivuaineen puolelta. Kaikkien sivuaineiden vapaa-ajantoimintaan ei toki tarvitse ottaa osaa pelkästään sosiaalistuminen tähtäimessä, vaan kannattaa mennä sen mukaan, mikä oikeasti kiinnostaa. Yliopistossa on turha sulkeutua vain sen oman oppiaineen sisälle, joten kannattaa pitää silmät auki myös sivuaineopetuksessa, sillä sieltä voi lopulta löytyä ne ihmiset, jotka muodostuvat kaikkein läheisimmiksi. Etenkin kieliopinnot vaativat paljon läsnäoloja ja sopivat sivuaineiksi jokaiselle halukkaalle. Ja jos sivuaineoikeus ei johonkin kieleen aukea, aina voi käydä kielitoimiston kursseilla.
Monissa oppiaineissa painotetaan suhteiden luomista tulevan työelämän kannalta. Tämä kannattaa pitää mielessä, ei nyt ehkä ihan orjallisesti, mutta kuitenkin tarpeeksi hanakasti siellä jossain niskan tietämillä. Paineita suhteiden luomisesta ei kannata ottaa, mutta silmät on hyvä pitää auki - koskaan ei tiedä, mihin uusi tuttavuus voi johtaa. Jos hyvin käy, tulevaisuudessa se voi tuoda sinulle kalliin ystävyyssuhteen lisäksi myös haluamasi työpaikan.
Vaikka kirjallisuuden opiskelu on keskimäärin itsenäisempää kuin esimerkiksi kansatieteen opiskelu, se on loppujen lopuksi juuri niin yksinäistä, kuin opiskelija siitä itse haluaa tehdä. Omaa syrjäytymistä ei siis kannata laittaa opiskeltavan aineen syyksi, vaan jokaisen pitäisi uskaltaa katsoa peiliin ja miettiä, miten olisi voinut edistää omaa sosiaalistumistaan. Syrjäytyminen ja yksinäisyys eivät ole yliopistomaailmassa mitenkään harvinaisia: yksinäisiä ja ystävänkipeitä löytyy varmasti jokaisesta oppiaineesta, joten unohda puheet kirjallisuuden opiskelun yksinäisyydestä ja tartu toimeen.
Onko kirjallisuuden opiskelu yksinäistä?
