Pääsykoeblogi

Oli lukion viimeinen kevät ja viimeiset yo-kirjoitukset tekivät tuloaan. Kaikki kaverini olivat jo kauan tienneet mihin hakisivat, mutta itselläni ei ollut harmainta aavistustakaan. Kaikki kiinnosti vähän, mutten tiennyt, mikä olisi kiinnostanut niin paljon, että olisin siitä uskaltanut tulevaisuuden ammattia haaveilla.

Oli kuitenkin jo sentään tammikuun puoliväli ja kohta alkaisi yhteishaku, ja tiesin, etten kirjoitusten aikana ehtisi miettimään sitäkään vähää jatkosuunnitelmia. Sitten 15.1 se valkeni kun aloin selata opasta ja luin sanan "sosiaalipolitiikka", en ollut kyseisestä valtiotieteellisen aineesta ikinä kuullutkaan, mutta tämä alkoi kiinnostaa yhä enemmän - niin paljon, että laitoin lopuksia hakupapaperit vetämään niin Helsingin kuin Turunkin yliopistoon.

Ilmoittauduin samantien myös valmennuskurssille, kun tajusin, että sisään pääsi vain noin 10% hakijoista. Yo-kirjotukset tuli ja meni. Perjantaina oli ruotsin kirjotukset ja sen jälkeisen viikonlopun pidin vapaata - olinhan pari kuukautta päntännyt jo yo-kirjotuksiin!! Mutta kun maanantai koitti, otin tuon uuden ja tuntemattoman opuksen kainalooni ja suunnistin lähimpään kirjastoon ja lukusaliin, sillä tiesin ettei kotona lukemisesta tulisi mitään - siellähän on kaikki: tv, tietokoneet, puhelin....

Aikaa oli noin 2,5kk ja olin jo päntännyt 2kk yo-kirjotuksiin. Tiesin, että jotkut olivat jo aloittaneet lukemaan kirjaa edellisenä syksynä, koska sama kirja oli ollut käytössä vuosia. Väsyneenä, mutta samalla myös innostuneena ja uteliaana aloin siis apinan raivolla lukemaan ja lukemaan. Ajatuksissani oli vain yksi asia: en halua viettää seuraavaa vuotta S-marketin kassalla, kun voisin olla mahtavissa opiskelijabileissä ja opiskella yliopistossa. Niimpä tavakseni tuli joka päivä lähteä kirjastoon lukemaan ja päivässä luin alkuvaiheessa jtn 8 tuntia. Se oli siis kirjastoa, ruokaa ja illalla rentouduin koneella.

Kun parin viikon omatoimisen kirjasto lukemisen jälkeen alkoi valmennuskurssi - ja karu totuus! Tällöin tajusin kauhukseni, että 12 hengen ryhmässäni puolet olivat yrittämässä tähän samaan aineeseen jo toista kertaa, osa oli alottanut jo syksyllä ja toiset olivat jo vuoden päntänneet kyseisiä asioita avoimessa yliopistossa. Tilanteeni tuntui siis varsin toivottomalta. Varsinkin, kun Helsinkiin otettiin vain 23 ja Turkuun 16 ihmistä.

Alussa olin kirjastossa lukenut hyvää vauhtia ja ollut ylpeä oppimisestani, mutta nyt ensimmäisen kurssin jälkeen tunsin ensimmäistä kertaa että surullista kyllä, mutta se ei tulisi riittämään mihinkään. Miksi mikä pääsisin ensimmäisellä yrittämällä, kun eivät toisetkaan?? Valmennuskurssin jälkeen olo oli siis lievästi sanottuna alakuloinen. Tunsin muutenkin olevani koko ryhmästä se, kuka osasi kaikista vähiten - olinhan minä vasta lukenut muutaman viikon ja muut kuukausia tai jo edellisenä keväänä.

Tämä kuitenkin avasi silmäni täysin ja olen siitä superonnellinen! Tiesin olevani hyvin ahkera lukemaan ja lukisin tarvittaessa vaikka 24/7 jos tarvis. Tämään jälkeen alkoi se 2kk urakka. Juoksin kirjastossa ja valmennuskurssilla - muuta en tehnytkään. Lukupäivälle tuli pituutta useaan otteeseen yli 12h ja loppuvaiheessa jopa 15h. Toisin sanoen söin ja luin kokoajan. Rankkaahan se oli, mutta toisaalta pirun palkitsevaa kun oppi ja oppi. Jo kohta huomasin huiman edistykseni. Minä joka luin kokopäivän aamusta iltaan ja 7krt viikossa ilman vapaa päiviä, aloin saavuttamaan muita ja kurssilla huomasinkin pian kuuluvani parhaimmistoon, myös kurssin vetäjä huomasi tämän hyvin pian ja se antoi itselleni vain lisää puhtia.

Kaverien synttärit, vappu ...sun muut juhlat tulivat ja menivät, mutta minä istuin tiukasti kirja nenässä. Olin päättänyt päästä sisään ja sen aioin saavuttaa vaikka lukemalla 24/7. Jotkut toppuuttelivat lukemistani ja varoittelivat, että pää räjähtää, mutta itse tiesin rajani ja myös nautin opiskelusta, enkä ikinä ajatellut, etten jaksaisi lähteä kirjastoon. Vappua tai muitakaan juhlia en viettänyt, sillä mottoni oli, että tänä keväänä en juhlia edes vappua, sillä tavoitteeni on ensi vappuna oli Tähtitorninmäellä juhlimassa valtsikkalaisten punaisessa haalarissa!! Ja samalla se S-marketin kassa kummitteli takaraivossa. :o

Myös yo-juhlat tulivat ja pidin sitä kirottuna päivänä - yksi päivä vähemmän aikaa lukea. Olihan parin päivän päästä jo itse pääsykokeet! Valmennuskurssin loppukoe oli kuitenkin antanut lisää toivoa, kun tulos oli hyvin lohdullinen.

Muutamaan päivää ennen pääsykoetta luin apinan raivolla ja aattelin kokoajan, että luen ainakin enemmän kuin muut, vaikka sitten 15h päivässä - ja näin tein! Ehkä vähempikin olisi riittänyt, mutta sitä ei koskaan voi tietää....

Kun viimeinen lukuilta koitti oloni oli hieman outo, varsinkin kun Turun pääsykoe olisi vasta pari päivää helsingin kokeen jälkeen. Tuntui, että aika ei kertakaikkiaan riitä, en osaa, en kynene, en muista. Yritin ajatella etteivät muutkaan, mutta mitä enemmän luin kirjaa, sitä enemmän alkoi tuntua siltä, etten tätä vieläkään osaa. Yritin uskollisesti ajatella, että ehtisin kerrata vielä tämän ja tämän...mutta totuudessa ei koko kirjaa voi ehtiä kertaamaan....mutta pystyin. :) Yo-juhlien jälkeisenä aamuna heräsin kello 7.00 ja luin niin kahvin kuin kofeiinitablettien kera, joista oli tullut parin kuukauden aikana hyviä ystäviä. Sunnuntaina kertasin tai siis luin kokonaan nopeasti koko 400 sivuinen kirjan, ja saman tein viimeisenä päivänäkin. Omallalaillaan oli kauhea loppupaniikki, mutta toisaalta olin realistinen ja tajusin, että näiden 2,5kk lukemisen jälkeen ei yhdessä illassa olisi enää paljon tehtävissä.

Koepäivä koitti ja aamulla ennen koetta olin vielä pakonomaisesti kirja kädessä, mutta pian tajusin, että tehty mikä tehty, enempään en olisi pystynyt. tehtäväni oli enää varmistaa, että ehtisin kokeeseen ajoissa ja en kämmisi siellä.

Koepaikalla vasta aloin tajuta mistä alkoi olla kysymys. Yritin vielä kerrata, mutta en vain kyennyt - tuntui että kaikki tieto olisi kadonnut. Kun saliin pääsy koitti, hakeuduin heti ylös pois valvojien silmistä ja mahdollisimman omaan rauhaan. Kun reunoilta ei ollut enää paikkaa menin keskelle, missä kummallakaan puolellani ei vieressä istunut ketään. Täydellinen paikka. Eväät toki oli, mutta niin en koskenut - en keskittynyt, en tullut sinne syömään.

Sali oli ihan täynnä ja tiesin, että samaan aineeseen pyrkijöitä olisi viellä Yliopiston päärakennuksessa ja Valtiotieteellisestä yli tuplat. Kaikki näyttivät niin viisailta, apua! Kun sain kokeen, loin nopean silmäyksen ja totesin kirjaosion näyttävän varsin kivalta. Kirjoitin nopeeseen tahtiin, tiesin aikaa olevan vähän. Juttua luisti ja paperia kului - olin hyvässä vedossa ja fiilis oli hyvä. Kun aineisto-osuus koitti, aloin empiä. Kysymykset tuntuivat heprealta, enkä tiennyt mitä olisi pitänyt vastata. Ajattelin vaan, etten nyt voi tässä kämmiä. Jos minä en tajua ei varmaan muutkaan tajua. Ei siinä auttanut kuin miettiä ja kirjottaa niin kauan kuin vaan kerkesi, vaikka en ollutkaan varma menikö ihan asiasta. Mutta pointtini oli se, että nyt kirjoitetaan sitten jotain ja koko koeaika, eiköhän jotkut asiat pisteille yllä. :D

Hirveän monet pyysivät lisää paperia ja olin hieman hämmästynyt. Itse kirjotin mielestäni hyvin ja paljon, eikä minulla ollut lisäpaperin tarve. Viimeistään tässä vaiheessa aloin hieman empiä, kuinka hyvin muut oikein osasivat. Ja vastoin ennakko-odotuksia kaikki tuntuivat istuvan viimeiseen pisaraan asti!!

Vaikka koe tuntuikin menevän hyvin, jäin silti miettimään todellisia mahdollisuuksia. Hakijoita oli paljon ja he tuntuivat myös hyviltä.

Aikaa ei kuitenkaan ollut murehtia. Seuraavana päivänä kertasin vielä kirjaa ja sitä seuraavana päivänä oli vuorossa lähtö Turkuun ja vuorossa pääsykoe samasta kirjasta.

Koko automatkan kertasin kirjaa - en vain voinut olla tekemättä mitään, sillä voihan olla, että se ratkaiseva piste jää just kiinni jostain, mitä en aamulla lukenut. Koepaikalla oli taas tunkua ja ahdistava tunnelma. Tiesinhän että Turun koe oli erilainen ja vastassa olikin monivalinta sekä yksi kirjaessee 18p. ja aineistoessee 18p. Kun maksimi oli 60p oli yhdellä kysymyksellä todella suuri painoarvo. Pelottavan suuri!! Kun luin tämän kirjaessee kysymyksen, löi paniikki vastoin kasvoja. Kysymys oli jotain niin hirveetä. Osasin kyllä pääsykoe kirjan hyvin ulkoa, mutta kysymys oli muotoiltu niin, etten tajunnu mitä sillä haettiin. Samaan aikaan tajusin, että tämän samaisen kysymyksen voi ymmärtää ainakin kolmella eri tavalla. Minkä näistä valitsisin?? Mietin kysymyksen tarkoitusta 15 minuuttia ja yritin tehdä ahtaassa tilassa kaiken maailman mind-mappia vaikka tiesin aikaa olevan vähän. Pieniä kyyneliäkin tuntui nousevan silmiin, kun tajusin, että tässäkö tämä nyt sitten oli. Kovan 2,5kk uurastus ja tässä kiitos, että kaikki kaatuu siihen kun en edes kysymystä tajua. Tai en tajunnut, sitä mitä sillä haettiin. Kirosin kun ei voitu suoraan sanoa, että kirjoittakaa kirjan sivut 150-170 ulkoa niin hyvin kuin muistatte.

Ei siinä auttanut sitten muuta kuin päättää, miten haluan kysymyksen ymmärtää ja sitten aloin kirjoittaa ja kirjoittaa. Kirjotin apinanraivolla kirjasta suoraan 20 sivua niin hyvin kuin vain ikinä osasin. Onnistuin siinä mielestäni erittäin hyvin, mutta epäselväksi jäi kirjotinko ollenkaan aiheesta. Molivalinnat tulivat ja menivät. Meni ihan ok, mutta paniikki oli päällä ja kokeen jälkeen huomasin kämmiväni myös pariin otteeseen niissä. En ollut ihan vedossa ja fiilis oli lattiassa. Aineistokysymys oli yhtä hämärä kuin kirjakysymyskin. En tiennyt mistä olisi pitänyt aloittaa, kun tajusin, että pari tuntia aikaa kirjoittaa ja kysymys oli niin laaja, että koko 400 sivuinen kirja liittyi tähän yhteen ja samaan kysymykseen. Taas kirjotin apinan raivolla kaksi tuntea putkeen niin että konseptit loppuivat ja tarinaa revin kirjan alusta, keskeltä ja lopusta. Koko kirja mentiin läpi, mutta taas jälleen jäin vain pohtimaan mitä tässä loppuen lopuksi haettiin. Sitä en vieläkään tiedä.

Kun koe loppui, juttelin muiden kanssa ja tajusin, että kaikki olivat ymmärtäneet nämä epäselvät kysymykset ihan omallatavallaan eikä kukaan ainakaan samalla tavalla kuin minä! Auto lähtö kohti kotia ja viimeistään tässä vaiheessa kaikki tämä stressi, väsymys ja epävarmuus purkautui ja itkin koko automatkan Helsinkiin asti. Aikaisemmin olin unelmoinut omasta kämpästäni Turussa, mutta nyt en halunnut edes katsoa Turun tuloksia kesäkuun lopussa. Tiesin etten sinne pääsisi ja Helsingissäkin aineistokoe meni päin prinkkalaa. Luku-urakka siis loppui ja vihdoin alkoi loma, mutta itkin ja kirosin. Olisin antanut mitä vaan, että olisin voinut uusia kokeen, vaikka se olisi tiennyt lukemista lisää seuraavat 2 viikkoa.

En kestänyt ajatella vuotta S-marketin kassalla ja lähin pariksi viikoksi sukulaisten luo. Kun tulokset sitten Turusta tulivat 30.6 en elätellyt suuriakaan toiveita, pistin kaikki yo-kirjoituksista saamieni lähtöpisteiden varaan, jotka olivat melko hyvät, mutta yhteispisteidenkin kautta sisään pääsisi vain 8 ja hakijoita 200. Tuntui siis varsin toivottomalta. Kun tulostenjulkistus aamu koitti, en tiennyt monelta ne tulisivat. Kello oli kuitenkin jo puol yhdeksän joten oli pakko avata tietokone ja mennä katsomaan. Ja siellähän ne olivat - myös minun nimeni. Itseni piti moneen kertaan tarkistaa, että nyt oli varmasti hyväksyttyjen nimet, eikä varasijalla olijoiden. Ilmoitus vanhemmille ja hieman käsien tärinää, mutta vastoin ennakko-odotuksia - en itkenyt. Olin sata varma, että itken jos kouluun pääsen, mutta itkua ei ole tullut missään vaiheessa, tämä ei kuitenkaan tarkoita ettenkö opiskelemaan haluaisi, välillä vaan tuntuu siltä etten vieläkään ole kunnolla tajunnut sitä, että olen tullut hyväksytyksi ja melkein täysillä koepisteillä! Ei sepustukseni siis mennytkään ohi aiheen, pitää vain luottaa itseensä!:)

Jouduin vielä viikon odottamaan Helsingin tuloksia, niiden tulosta ei ollut tarkkaa päivämäärää ja luulinkin niiden tulevan vasta paljon myöhemmin. Oli kuitenkin syntymäpäiväni aamu, kun kaverini lähetti tekstiviestin, että sainko tänään postissa kirjeen Helsingin valtiotieteellisestä, hänkin oli sinne hakenut. Vastasin ettei koko postiauto ollut vielä edes tullut, kunnes samassa kuulin sen jo omalla kujallani ajavan. En voinut mtn, lapsellista kyllä, mutta juoksin postilaatikolle niin lujaa kuin jaloistani pääsin ja rukoilin jumalaa. Siellähän se kirje oli ja onnekseni paksu, sillä tiesin sen olevan aika varma merkki sisäänpääsystä. Juoksin sisälle vauhdilla ja samalla kukkapurkitkin lensivät pitkin rappusia, joten sisälle pääsy hieman viivästyi. Revin kirjeen auki ja yritin etsiä lappua, jossa selviäisi tulos. Lappua riitti, mutta viimein löysin - hyväksymiskirjeen. Tässä oli mahtava syntymäpäivälahja, parempaa ei voi toivoa! Siitä se asunnonetsiminen ja tulevaisuuden unelmoiminen sitten alkoi. Kaikki kannatti ja ainakin yhdestä asiasta olen varma. Tänä vuonna en jätä vappua väliin vaan vietän sitä punaisessa haalarissa Tähtitorninmäellä muiden valtsikkalaisten kanssa!! Kyllä kannatti lukea apinanraivolla ja ajatella vuotta ikinä ihanassa S-marketin kassalla. :D

Sinua saattaa kiinnostaa myös: Yliopisto - Sosiaaliala