Anna opiskelee nyt kirjallisuustiedettä, mutta pyrkii sosiaalityöhön.
Kirjoitan näin kuukauden jälkeen hieman siitä, kuinka pääsykoe itse asiassa sujui.
Viimeiset lukupäivät ja itse asiassa viimeiset lukuviikot olivat melko tuskaisia. Väsytti, Raunion Olennainen sosiaalityössä aiheutti mittaamatonta angstia ja olin valmis luovuttamaan. Pääsykoetta edeltävänä päivänä en lukenut lainkaan, vaan menin sisareni kanssa leffaan iltanäytökseen. Leffan jälkeen suuntasimme vielä O'Connell:siin kaljalle. Ratkaisu vaikuttaa välinpitämättömältä, mutta oli loistava: ilta ei mennyt ahdistuessa. Nukkumaan pääsin ennen aamukahta.
Kello soitti aamulla puoli kuusi. Kertailin muistiinpanojani, mutta en ollut kovinkaan jännittynyt. Minua vain yksinkertaisesti otti päähän herätä niin aikaisin. Hetken olin sitä mieltä, että jään kotiin nukkumaan, enkä mene kokeeseen. Ennen koetta ja jopa kokeen aikana olin pelottavan rauhallinen ? yleensä jännitän yleisessä kirjallisessa tenttipäivässäkin enemmän.
Kun paperit sai kääntää, selasin kokeen pikaisesti läpi. Muistelen ensimmäisen reaktioni kokeen sisällön suhteen olleen melko neutraali: pohdin, että tässäkö tämä sitten on. Ensimmäiseen osa-alueeseen kuului viisitoista oikein/väärin -väittämää ja viisi sananselitystä. Väittämät tuntuivat helpoilta. Myöskään sanaselitykset eivät aiheuttaneet suurta ahdistusta. Selitettäviä termejä tietäminen toiminnassa, sosiaalitakuu, sosiaalityön residuaalisuus, sosiaalinen raportointi ja hyvinvointiregiimi.
Toisessa osa-alueessa tuli pohtia itsemäärämisoikeuden, köyhyyden ja syrjäytymisen esiintymistä kahdessa kertomuksessa Raunion teoksen pohjalta. Aineistotehtävä tuntui mukavalta, mutta haasteelliselta. Vastauksen pituus oli rajattu tarkasti, mikä lisäsi vaativuutta huomattavasti. Nautin kuitenkin kovasti aineistotehtävästä ? oli virkistävää analysoida kertomuksia yhteiskuntatieteiden näkökulmasta, kun olin tottunut kirjallisuustieteelliseen lähestymistapaan.
Heräsin tänä aamuna 6.30 (tiesin, että yliopiston sivut päivittyvät silloin) vain varmuuden vuoksi tsekkaamaan, josko tulokset olisivat tulleet. En ehtinyt lainkaan jännittää, sillä löysin nimeni heti listasta. Sillä en ole kotona, en päässyt lukemaan vielä yliopistosta tullutta kirjettä. Kysyin kuitenkin hakijapalvelusta pisteitäni, sillä en pystynyt elämään epätietoisuudessa. Kokeessa onnistuin mukiinmenevästi: pisteitä sain 50, maksimipistemäärä olisi ollut 60 pojoa.
Sitseillä Ken ompi fuksi -juomalaulun aikana minun täytyy siis nousta kahden vuoden kohdalla. Olen sekä fuksi 2007 että 2009. Jee. Onnea muillekin 2009-fukseille!
